Eka pulla uunista ulos

Olen nyt rakentanut tätä blogia muutaman viikon. Iltaisin tehnyt mielessäni monet kirjoitukset ja odottanut innolla, että pääsen kunnolla tähän hommaan kiinni. Tämä kaikki on niin uutta ja minä en ole vielä pro tietokoneiden kanssa ja varsinkaan oikeinkirjoituksen kanssa (lukihäiriö ja muut häiriöt). Tarvitsen aina oman ajan/tilan oikean mielentilan, kun kirjoitusta alkaa syntymään. Aloitan nyt näin 💚

Pienestä kylästä, välillä suuriin kaupunkeihin eksynyt tyttö. Kokemuksia ja koettelemuksia elämään mahtuu jo yllin kyllin ja avosylin otan uusia vastaan <3 Tyyppejä on tullut ja mennyt, osa on elämääni jäänyt. Jokainen heistä on opettanut minua jollain tavalla, hyvällä tai huonolla. Olen ollut pieni taistelija, josta on kasvanut omien kokemuksien myötä oman elämänsä soturi. Tässä pieni lyhkäinen tarina siitä. 

Äidin kohdusta olin jo tulla liian varhain ja syntymäni jälkeen olin kuukauden verran tukehtua maidosta muodustuneeseen limaan. Äiti oli jo pelastanut minut moneen kertaan imemällä nieluni tyhjäksi limasta ja roikottamalla päätä alaspäin. Siskoni löysi minut kehdosta sinisenä ja herätti väsyneen äitini päikkäreiltä huutaen "äiti vauva on sininen". Äitini tyhjensi nieluani ja isä ajoi samalla tuhatta ja sataa Mikkelin keskussairaalaan. Se oli viimeinen kerta, kun olin tukehtua.         
3-vuotiaana minulla todettiin munuaissairaus, joka pystyttiin korjaamaan leikkauksella vasta, kun olin yhdeksän. Sairastin oppimisikäni aikana paljon ja vietin kuukausia sairaaloissa. Muistan, kun minut kärrättiin leikkaus saliin ja Äiti jäi itkemään käytäväään minä 9 vuotias sanoin " Äiti ei mitään hätää tulen kohta takaisin".

 Leikkauksen jälkeen isäni ja äitini erosivat. Muutimme Luusniemeltä 27 oppilaan koulusta 205 oppilaan kouluun. Kiusaamista ja uuden alun opettelua 10-vuotiaana. Kerettiin hetki asua Oulussa ja jäin auton alle suojatiellä, lääkäri ajoi päälle. ( tää kuulostaa vitsiltä, mutta totista totta ) Sain kovan tällin, luultiin etten kävele enää. Pariin päivään minulla ei ollut tuntoa jaloissa. Yksi yö heräsin ja havahduin siihen, että sain liikutettua varpaitani. Aamulla oli äidille ilouutisia. Elämäni ekat 10 vuotta ja täynnä tapahtumia ja tunteita.

Sinnikkyys on saanut alkunsa jostain tuolta.  Elämänjanaltani löytyy hylätyksi tulemisen pelkoa, alkoholismia, muutama parisuhde, eroja, pettymyksiä, ihmissuhteita, luottamuksen menetys ihmisiin/asioihin,  muuttoja, työpaikkoja, ei ammatillista koulutusta, työttömyyttä, treenaamista, ilon aiheita, body fitness -kilpailuja, huumoria,  rahattomuutta, yksinoloa ja turvattomuutta. Äärettömän paljon erillaisia tunteita. Parasta elämässäni ovat kaksi rakasta lastani sekä tyyppini Otto <3

 2015 maaliskuussa Otto hyppäsi elämääni ja sitten alkoikin minun "päässäni" tapahtua. Meni reilu vuosi ja säryin kuin lasipallo. Päästin kaikista köysistä irti.  Siihen asti olin sinnikkäästi pitänyt itseäni kasassa ja suorittanut liikaa. Siitä alkoi paranemisprosessini pikkuhiljaa. Hajoa ensin, tulet entistä ehyemmäksi! Tuli lääkärit ja psykiatrit kuvioihin.  Elokuussa 2017 sairastuin/todettiin tai toisin sanoen sain lahjaksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaa persoonallisuus häiriön. HÄIRIKKÖ! hahah <3 Nyt olen valmis kertomaan, miten nämä häiriöt vaikuttavat mieleen ja kuinka olen oppinut/opettelen elämään niiden kanssa. Toivon, että kirjoituksieni kautta  pystyn avaamaan ihmisille mitä nämä mielen oikut ovat ja miten niiden kanssa voisi oppia elämään. Tämä on terapiaa minulle ja toivottavasti joku "eksynyt" löytää myös blogini ja huomaa, että vaikka kuinka demonit tappelisivat olkapäillä ja olisi surullinen, ET OLE YKSIN <3  Blogissani tulen kirjoittamaan omista kokemuksistani mielenterveyteen liittyen, oppimisvaikeuksista, ihmissuhteista, erityisherkkyydestä ja rakkaudesta. Kaikesta mahdollisesta aion pulpattaa ja huumori tulee olemaan läsnä. Nyt sain hieman aukastua ovea tuleviin kirjoituksiini. Kiitos kun luit💜

Tämän kuvan otin kesällä meidän takapihalta 💕 

Herkkyyteni on voimani

havannoin 💚